Sanoi, minulle kolmen pienen lapsen äiti, joka istahti viereeni lauantaina puiston penkille. Hänellä oli juuri loppuneet rankat syöpähoidot.

Lauantaina vein tyttäreni ja hänen kaverinsa teemapuistoon päivää viettämään. Oli synttärilahja tuolta meidän neidiltä hänen ystävälleen. Itse viikon flunssan jälkeen otin iisisti. Vaihdoin penkkiä tuon tuosta ja nautiskelin auringosta. Vähän laiskottikin. Mietin, että noh oon mäkin äiti, tässä istun penkillä aurinkoa ottamassa, kun voisin olla tuolla pomppimassa mukana. 

Hetken päästä, tuli nainen kysäsemään, että pääsisikö penkille istumaan viereeni ja syömään eväitä. Totahan toki. Tein tilaa ja pieni tyttö ja ihana vaahteranmäen Eemelin näköinen poika äitinsä kanssa tuli viekkuun. Eväs sämpylät suuhun ja takaisin leikkimään. Äiti jäi siihen viereeni istumaan.

Jossain olemme ennen nähneet, tuumasimme. Vaihdettiin nimet ja kaikki mahdollinen, mutta ei saatu päähämme missä olimme joskus tavanneet. Noh ei kai sen väliä.

Tuumasin, että en ole jaksanut nyt missään mennä lasten mukana, että olen nyt vaan ottanut rennosti ja nauttinut auringosta. Tuo nainen haukotteli vieressäni ja sanoi, että voi nauti ja ota rennosti, välillä pitää vain olla. Tehdä juuri niinkuin parhaaksi tuntuu. Hänkään ei ole jaksanut tehdä mitään. Hän kertoi, että hänellä on juuri lopetettu rankat syöpähoidot. Hänen syöpänsä oli sieltä pahimmasta päästä. Jatkosta ei ollut vielä mitään tietoa. Konttrolli on marraskuussa.

Sitä lähti parin tunnin keskustelu, joka antoi niin paljon. Toivottavasti puolin ja toisin, mutta uskallan väittää, että minä sain enemmän. On pysäyttävää jutella periaatteessa tuntemattoman kanssa, jolla on samanikäisiä ja nuorempia lapsia, kuin itsellä ja vakava sairaus. Hiukset olivat lähteneet kasvamaan pikku hiljaa ja hän kutsui itseään mummoksi. Huumoria ei puuttunut.

Hän kertoi vuodestaan. Hoidoista ja stytostaateista. Miltä se tuntui, kun sitä laitettiin. Arjesta ja heidän ystävistä, jotka toivat ruokaa silloin, kun väsytti. Väsytti häntä nytkin. Välillä meni silmät kiinni ja sanoikin, että voimat ovat poissa. Silti minusta tutnui, että tuossa naisessa oli voimaa niin paljon. Naurettiin, keskusteltiin vakavasti ja vähemmän vakavasti. Kerroin omasta elämästäni ja hän omasta. Kirottiin sairaus nimeltä syöpä alimpaan koloon.

Tuo iltapäivä on mielessäni paljon. Taas tietyt asiat sai uuden perspektiivin. Yksi asia jäi erityisesti mieleeni. Hän sanoi minulle, että olivat ostaneet miehensä kanssa nyt kajakit. Olivat niistä kauan kauan haaveilleet, mutta eivät ikinä ostaneet. Mies oli nytkin himmaillut, mutta tämä nainen oli sanonut hänelle, että jos minä tästä nyt kupsahdan, niin tuo jää harmittamaan sinua aina. Ihmiset alkavat toteuttamaan haaveitaan vasta silloin, kun sairastuvat ja se on väärin, hän sanoi. Pitäisi elää hetkessä, eikä ikinä miettiä, että sitten kun. Kaikki haaveet ja pienetkin unelmat on tehty toteutettavaksi. Tuon neuvon muistan aina.