ONNISTUNUT LETTU - MITÄ SIIHEN TARVITAAN?

Heippa,

kaikki tietää sen, kun paistaa ensimmäisen letun, niin ainahan se epäonnistuu. No ainakin melkein aina. Toinen jo menee paremmin ja siitä se sitten lähtee jokainen paistumaan juuri sellaiseksi kuin pitää. Ohut ja reunoista rapeat ja toki kypsä pitää olla. Jokainen ainesosa taikinassa tukee toisiaan ja siitä se sitten syntyy juuri oikeanlaiseksi letuksi. Jokaista ainesosaa tarvitaan.  Ja ei riitä aina, että itse taikina on hyvä. Toki täytyy olla alustakin kunnossa, jossa sen paistaa. Rasvaa tarpeeksi ja hyvä pannu. Muuten jää kiinni. Täytyy olla koko paketti kunnossa.

Vähän sama kuin perheessä. Jos jokin mättää, niin ei toimi. Jos jokin perheenjäsen ei ole ihan messissä, niin silloin ei ole kokonaisuus kasassa. Perhe on paketti, jonka jokainen jäsen tukee toisiaan. Toki omalla tavallaan. Siihen ei ole valmista reseptiä. Niinkuin ei ole valmiita perheitäkään. Jokainen perhe on oman näköisensä, oman kokoisena ja omanlaisena. Onneksi niin.

Toki se, että paketin reunat vähän rakoilee, niin kuuluu asiaan. Ei mikään asia kulje eteenpäin ilman ongelmia tai haasteita. Mutkia tulee matkaan, mutta ne täytyy vain kulkea mutka kerrallaan. Kyllä sitä jossain vaiheessa taas on suoralla pätkällä. Olen aina ollut sitä mieltä, että niitä kuoppia ei voi vain ohittaa ja pelätä että jokin osa hajoaa. Anna mennä vaan ja kyllä aina pienet lommot voi korjata.




Meillä oli oikeastaan viime keväästä lähtien pesueessamme sellainen mökkikriisi, että tuntui todellakin siltä, että jokin osa oli totaalisen irti tästä paketista. Tai lettuja lainatakseni, jauhot puuttui :) Mökkikriisi voi särähtää monen korvaan aivan huuhaa hommelina ja turhanpäiväiseltä valitukselta, mutta ne kenellä on mökki, niin varmasti ymmärtävät hyvin. Monelle mökki on tärkeämpi kuin koti.

Lyhyesti kerrottuna itselläni on siis ollut mökki aivan lapsesta asti. Oikeastaan olen ollut onnellinen siitä, että olen saanut käydä kahdellakin mökillä koko ikäni. Kesällä toisella ja talvella toisella. Kesämökki, josta olen täälläkin joskus kertonut, niin on ollut viimeiset kymmenen vuotta oikeastaan vain meidän käytössä ja oli minulle kuin kolmas lapsi.

Mutta vain minulle.

Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä aivan nuoresta lähtien ja hän on siellä toki monet kesät viettänyt. Ja tehnyt suunnattoman paljon töitä. Äitini suvun puolen mökistä alkoi vuosien saatossa tulla aikamoinen työmaa, jossa tehtiin aamusta iltaan jotain hommaa. Puuhommia, maalausta, kattojen uusimista jne. Puolen hehtaarin tontin ruohon leikkuukin oli oma hommansa. Mökki hommat ja projektit on mukavia, ja kaikki kunnostus työt toki pakollisiakin silloin tällöin, mutta kun ne alkavat olemaan mökkeilyn ainoa ajatus ja koko homma menee ne edellä, niin se ei ole enään sitä rentoa kesäpäivän viettoa, josta haaveilee. Myös äidilläni ja tädilläni alkoi monen kymmenen vuoden aherrus tuolla täysin riittämään. Vuosien saatossa sinilevät rantautui aina vaan useammin rantaan ja kun ainoa vesi tulee järvestä, niin ei ollut yksi ja kaksi kertaa, kun jouduimme pakkaamaan lomalla kimpsut ja kampsut ja suuntaamaan kotiin. Ja se jos jokin harmitti. Tästä kaikesta olimme viime vuodet useasti keskustelleet ja pohtineet olisiko aika etsiä jotain muuta. Olisiko kenties mahdollista rakentaa talo mökin paikalle. Olisiko aika myydä tämä mökki.


Olen tuon huutanut satoja kertoja. Vaikkakin kaikki ylläolevat asiat toki oli minunkin ajatuksissani. Vaikkakin viimeisen viiden vuoden aika etuovessa minulla oli  mökki vahti päällä. Sieltä ei vaan ikinä tullut mitään sellaista, joka olisi kolahtanut milläänlailla. Viime keväänä mieheni sanoi, että nyt riitti hänelle täällä mökkeilyt. Ajattelin aluksi että riittäkööt, minähän mökkeilen. Ja niin mökkeilinkin kesän lasten kanssa keskenään. Sen hetken kun sinilevät pakotti kotiin. Oli muuten kauhein kesä ikinä. Kaikilla.


Kesällä aloin tekemään ajatusta itseni kanssa siitä, että mikä minua niin kovin tässä pitää kiinni. Käänsin joka ikisen kiven ja kannon ympäri ja annoin kaikkien tunteiden tulla. Ymmärsin pikku hiljaa, että itsekkyyteni menee tässä kaiken edellä. En edes anna ajatusta sille, mitä muut haluaa. Mökkimme ei ollut meidän perheen mökki vaan minun mökki. Sinne mentiin sen takia kesällä muutamaksi viikoksi, että minä halusin ja että olenhan siellä aina ollut kaikki kesät. Niin kuuluu olla.




Tarvittiin monen monta kuukautta ja monen monta keskustelua, riitaa, itkuja, ymmärrystä ja itsetutkistelua, kunnes tulimme siihen tulokseen, että on aika luopua tuosta. Oli aika päästää irti. Ja halusin olla aivan varma itseni kanssa päätöksestäni, ettei ikinä katkeruus nostaisi päätään. Viimeinen niitti oli viime lokakuussa, kun löysin sattumalta yhden mökin. Jos rakkautta ensi silmyksellä mitenkään pitää paikkansa, niin tuo oli sitä. Päätin, että tuon saamme. Pakkasin jopa salaa mökkikassin valmiiksi, johon keräsin muutamia juttuja. Ilman, että vanha oli myyty ja olin edes nähnyt tuota uutta.

Sitten lähtikin sellainen pöhinä käyntiin, että monesti olisi nitrot olleet tarpeen. Kohtalo myös puuttui peliin ja vanha mökkimme sai niin oikeat uudet omistajat, meille läheiset ystävät ja heille tuo antoi pitkä aikaisen unelman rakentaa järven rannalle talo. Pöhinä päättyi siihen, että toissa viikonloppuna kannoin mökkikassini tuonne uudelle mökille ja  huokaisin helpotuksesta ♡


Paistelimme muurikalla lättyjä ja mietin, että paketti on taas kunnossa. Ja kuinka hyvältä se tuntuikaan. Siihen vaadittiin paljon, mutta päätös tuntuu niin oikealle. Tämä matka on vasta alussa.

Välillä pitää vain uskaltaa päästää irti ja huomaakin, että sai paljon enemmän tilalle ♡
<3 br="">