Jos sitä pystyisi, niin sitähän haluaisi olla tukena pahan paikan tullen kaikille läheisille ja ystäville, eikö vain. Ja varmasti sitä useimmiten onkin ja osaa sanoa ne oikeat sanat jotka helpottaa. Ainakin minun läheiset osaavat sanoa mulle. Juuri ne mitkä auttaa ja nostaa hymyn huulille.
Entäpä sitten kun on asioita joihin et osaa sanoa mitään. Et tiedä mitä sanoa tai et halua sanoa mitään. Ei ole oikeaa vastausta tai oikea vastus on niin kauhea, että et halua sanoa sitä. Miten silloin tukea toista ja olla siinä vierellä?
Entäpä sitten kun on asioita joihin et osaa sanoa mitään. Et tiedä mitä sanoa tai et halua sanoa mitään. Ei ole oikeaa vastausta tai oikea vastus on niin kauhea, että et halua sanoa sitä. Miten silloin tukea toista ja olla siinä vierellä?
Voiko tukea antaa kuuntelemalla? Voiko sitä olla vierellä läsnä vaikka ihan hiljaa ja vain kuunnella. Ilman, että tarvitsee sanoa mitään, jos et halua tai et tiedä mitä sanoa. Olla vaan läsnä ja tukena.
Kesällä istuin bussissa ja aiheina oli samaan aikaan kuolema ja hedelmöityshoidot. Onneksi eri henkilöillä sentään. Toisesta tiesin liikaakin ja en osannut sanoa mitään lohduttavaa, koska siitä ei ole mitään lohduttavaa sanottavaa. Läheisen kuoleman koittaessa sitä pitää vain sillä hetkellä olla jollainlailla mukana ja yrittää selviytyä seuraavaan päivään. Ajan saatossa se helpottaa, mutta ei juuri tuolla hetkellä. Eikä sitä halua kuulla juuri tuolla hetkellä. Ja nyt oli tuo hetki.
Kesällä istuin bussissa ja aiheina oli samaan aikaan kuolema ja hedelmöityshoidot. Onneksi eri henkilöillä sentään. Toisesta tiesin liikaakin ja en osannut sanoa mitään lohduttavaa, koska siitä ei ole mitään lohduttavaa sanottavaa. Läheisen kuoleman koittaessa sitä pitää vain sillä hetkellä olla jollainlailla mukana ja yrittää selviytyä seuraavaan päivään. Ajan saatossa se helpottaa, mutta ei juuri tuolla hetkellä. Eikä sitä halua kuulla juuri tuolla hetkellä. Ja nyt oli tuo hetki.
Toisesta aiheesta en tiedä yhtään mitään. Minullahan on siunaantunut kaksi lasta, joista olen kiitollinen päivittäin. Onko minulla oikeutta edes sanoa tuohon toiseen aiheeseen mitään, kun itselläni on lapsia. Uskallanko luoda onnistumisen toivoa vai onko se väärin minun suusta kenellä on lapsia. Helppo tuon on mitään sanoa, kun kotona odottaa kaksi lasta. Tiedän, ettei tuo kenen kanssa tätä kävin läpi ajattele noin, mutta väistämättä ajatus tuli mieleeni. Koko aihe tuntuu mahdottomalta käsittää. Ja joku jos tämä, niin todella väärältä. En taas osannut sanoa mitään. Olin tällä kertaa vain tukena puhelimen toisessa päässä. Ja tukena olen aina.
Ajattelen, että on parempi olla mielummin hiljaa tukena kuin, että tuetaan väärillä sanoilla. Ei masentuneellekaan voi sanoa, että hymyile. Pääasia, että oltaisiin vierellä ja kuunneltaisiin. Jaettaisiin huolet ja ymmärrettäisiin. Jo tieto siitä, että on joku, kenelle kertoa ne vaikeimamtkin asiat jo auttaa. Vaikka sitten ilman vastauksia. Välillä pelkkä katsekin riittää. Tai pelkkä viesti. Olisi aina joku, johon kaatua pahan paikan tullen. Noustaan sieltä sitten yhdessä ♡
0 kommenttia