Itse pelkään syöpää. Pelkään sitä oikeasti tosi paljon. Yksi rakkaimpaistani on siihen menehtynyt muutamia vuosia sitten ja se on jättänyt jälkensä. En pelkää kuolemaa enkä oikeastaan muitakaan sairauksia, mutta jo sana syöpä nostattaa karvat pystyyn. Tiedän, ettei syöpään aina kuole. Ei läheskään ja koko ajan lääkkeet kehittyvät. Siitä voi myös parantua täysin. Ja jos ei pystytä parantamaan, niin sen kanssa voi oppia elämään. Siitä voi tulla osa arkea ja elämää. Silti se on pelottavinta mitä voi olla.
Mielestäni olen aika vahva tyyppi, vaikka olenkin hyvin herkkä. Itken ilosta ja surusta helposti. Olen kokenut paljon ja pystyn vaikeudetkin muuttamaan suht helposti positiiviseksi asiaksi. En pelkää arjessa kovin usein mitään. Tosin jännitän uusia juttuja. Se on sitä hyvää pelkoa. En pelkää koko ajan, että lapsilleni kävisi mitään tai mene helposti paniikkiin. Luotan elämään kovasti ja olen oppinut viime vuosina hallitsemaan mieltäni. Mutta pelkään syöpää enemmän kuin mitään.
Kun löysin ennen pääsiäistä kyljestäni patin, niin pelko astui heti ovesta sisään. Ajattelin heti, että minulla on syöpä. Järkevästi ajattelu loppui täysin siihen. Varasin lääkärin. Lääkäri rauhotteli ja sanoi, että laitetaan vielä lisätutkimuksiin. Lisätutkimuksista seuraaviin tutkimuksiin ja lopuksi vielä koepalan ottoon. Ultraäänessä tuntui, että lääkäri oli liian kauan hiljaa. Magneettikuvassa putkessa puristin melkein sormet tunnottomaksi. Koepalan otossa tärisin niin, että hoitaja tuli silittämään kättäni. Pelko vaan nousi ja oikeastaan vasta laantui, kun hierojani, joka on todellinen mielen, sielun ja koko kehon hoitaja, sanoi minulle, että nyt alat uskomaan, että olet terve. Luota ja usko siihen. Luota ja usko samalla lailla, kun uskoit talvella, että saat mökki projektin kunnialla maaliin ja että kaikki päättyy hyvin. Että ethän silloinkaan luovuttanut kertaakaan. Totta. Vähän eri arvomaailman asioita, mutta silti.
Aloin uskomaan ja luottamaan ja aina kun pelko yritti hiipiä eteen, niin muistin nuo neuvot. En tiedä edelleenkään voiko näitä tällaisia pelottavia asioita ihan vaan uskomisella tai luottamisella rämpiä läpi, mutta auttaa ainakin ajoittain. Silti tiistaina, kun odotin vuoroani käytävällä kuulemassa tuloksiani, niin tärisin enemmän kuin ikinä. Tuntui niin pieneltä ja heikolta. Vahvuus ja reippaus oli tipotiessään. Katselin ympärilleni ja näin saman pelon katseesta muillakin. Sellaisen epävarmuuden ja huolen. Oli vanhempia ihmisiä, nuorempia, ihan pienikin siellä juoksi käytävällä äiti perässään. Mietin, että onneksi itse istun täällä, eikä kukaan läheisistäni. Se olisi vieläkin pelottavampaa.
"Hyvälaatuinen"
Nuo sanat sain eilen itse kuulla. Kyyneleet poskilla valuen kiittelin lääkäriäni ja kerroin, että pelkäsin enemmän kuin ikinä. Kiitollisena ja onnellisena vedin pitkästä pitkästä aikaa kunnolla henkeä sairaalan ovella. Tämä sai taas arvostamaan ja jopa ymmärtämään tiettyjä asioita vielä enemmän ja olemaan kiitollinen ihan niistä pienen pienistä asioista ♡
Kenenkään pelkoa ei saa aliarvioida tai arvostella. Aikuisenkin pelko voi olla samanlaista kuin pienen lapsen. Kaikki käsittelee pelkoa erilailla ja näyttää sen ulospäin eritavoin. Pelko on osa elämää, ihan meillä kaikilla. Me voimme vain ja ainostaan olla läsnä ja luottaa elämään ♡
0 kommenttia